Tätä kirjaa motivoi ennen kaikkea turhautuneisuus. Miten on mahdollista, että esimerkiksi suomalaiset kertovat arvo- ja asennemittauksesta toiseen kannattavansa enimmäkseen niitä asioita, joita vasemmisto ilmoittaa haluavansa ajaa, mutta vasemmistopuolueiden kannatus on samaan aikaan pahimmassa aallonpohjassa lähes 50 vuoteen? Miksi vasemmisto, yksilön ulkoisista pakoista vapautumisen ja inhimillisen kukoistuksen puolesta puhuva aatesuunta, tuntuu itse koostuvan aivan liiaksi ihmisistä, joiden kanssa ei mielellään edes olisi tekemisissä? Tunnistan itsessäni alinomaa kyynisen halun yksinkertaisesti todeta, että jos tämä on se, millä tavoin haluatte edistää ihanteitanne, en yksinkertaisesti ole kiinnostunut; jos se, mitä haluatte edustaa, saa jatkuvasti tällaisia ääliömäisiä muotoja, on parempi vain antaa maailman kärsiä ja tuhoutua omaan tyhmyyteensä. Niin kuin muuankin porvari sanoo Goethen Faustin alkusivuilla: ”Mi hauskemp’ aihe ois kuin sodat, melskeet haastaa / näin pyhä-, juhlapäivin, huolta vailla, / kun kansat toisiansa raastaa / etäällä jossain Turkin mailla!” Kun olen kirjoittanut kirjaani, olen samaan aikaan yrittänyt sekä päästä eroon tästä syövyttävästä, tuhoisasta asenteesta että tehdä kuitenkin ymmärrettäviksi ja tavallaan oikeutetuiksi ne kokemukset ja mielleyhtymät, joista se on vähän väliä kumpuamassa uudelleen esiin. Kirjoitan koko ajan omana itsenäni, mutta en siksi, että kokisin olevani jotakin erikoista, vaan juuri siksi, että en koe. Kieltäydyn uskomasta olevani niin omalaatuinen ajattelija, etteikö kukaan muu olisi koskaan kokenut vasemmistoa seuratessaan mitään samanlaista, ja tavoitteenani on pukea sanoiksi ajatuksia, joita muutkin ovat ajatelleet kuitenkaan lausumatta niitä julki.